05.02.2015
[Alkuun ] [oikeusjutut] [matkakertomukset] [verojutut] [Taxation in Finland]

KUSTANNUSTEN OIKEA JAKO KUNNAT-VALTIO

Kunnat eivät tietenkään saa koskaan tarpeeksi rahaa ja valtiolla on aina muitakin rahareikiä.

LUOTTAMUSMIESKIN (KANSALAINEN) YMMÄRSI ENNEN LAKIA

KYSYMYS PALJONKO, MONTAKO PROSENTTIA

Yksinkertainen kysymys: Montako prosenttia kunnan peruskoulumenoista tulee valtiolta ja paljonko jää kunnan omaksi osuudeksi. Vastausta voisi lähteä etsimään lainsäädännöstä.

VASTAUS

Perusopetuslaki (628/1998) selvittää opetuksen järjestelyitä ja määrää mitä aineita opetetaan. Laki opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta (1705/2009) saattaisi selvittää, kuka maksaa mitäkin ja kuinka paljon.

Seuraavaa ei tosin kannata ainakaan luottamusmiehen lukea, se on aivan toivotonta kapulakieltä.

Jos kuitenkin edelleen selvitetään perusopetuskustannuksia, pitää siirtyä lukemaan lakia kunnan peruspalvelujen valtionosuudesta (1704/2009).
Laissa (1704/2009) on lukuisia poikkeuksia ja lisäyksiä: "Esi- ja perusopetuksen perushintaa korotetaan lisäksi...perushinta???, mikä se on?

TODELLINEN VASTAUS KOVALLA TYÖLLÄ

Itse asiassa selkeätä prosenttilukua ei ole olemassa, koska se vaihtelee ja sen laskeminen kaavojen avulla vaatii perehtyneisyyttä. (Rafael Hellsten: artikkeli, Kuntalehti 11/2006). Kymmenisen vuotta sitten järjestelmä oli tällainen ja se ei ole yksinkertaistunut ollenkaan.

Ennen annettiin valtion rahat opetukseen erikseen ja ne erotettiin sosiaalitoimesta ja muista valtion rahoituksista. Euromääriä pystyi jäljittämään opetushallituksen ja tilastokeskuksen taulukoista - jos oli kärsivällinen.

ITSENÄISYYS, SEN HINTA

Selkeämmän valtionosuusjärjestelmän aikaan kunnalle tuli keskimäärin kolmannes peruskoulumenoista valtiolta. Osa kunnista ei saanut mitään ja toiset melkein kaiken. Nyt perusopetuksen saamat rahat on ujutettu siis muihin kunnille maksettaviin rahoihin. Tarkoitus on, että valtio antaa kunnille päätösvaltaa rahankäyttöön.

KANSAKOULULAKI VUODELTA 1957- TODELLISISTA KUSTANNUKSISTA 2/3

Istuin (16.12.2014) vuoden 1960 lakikirjan ääreen ja etsin kansakoululain (1.7.1957/247). Kansakoulujärjestelmä oli ennen peruskoulua. Kaikki kansalaiset kävivät vähintään 4-6 vuotta kansakoulua ("opittiin lukemaan ja laskemaan"). Sitten siirryttiin oppikouluihin (lukioihin) tai keskikouluihin; suurin osa jäi kuitenkin vielä pariksi vuodeksi kansakouluun ja muodollinen koulutus jäi sitten siihen usein vielä 1960-luvulla.

Kansakoululain 7. luvun (valtionavustukset) pykälässä 78 § lukee:

"Valtio korvaa maalaiskunnalle kaksi kolmannesta niistä kansakoululaitoksen todellisista kustannuksista, jotka johtuvat kaluston,....., oppilaiden kyydityksestä, kouluateriasta tai muusta avustuksesta,...., taikka tämän lain määräämästä lääkärinhoidosta.

Siis maalaiskunnat saivat nykykielellä kansakoulun käyttömenoistaan 2/3 valtiolta ja oli siinä samassa alkavaa SOTE-säädöstäkin, että koululääkärin kustannus menisi samalla.

ENNEN OLI PAREMMIN - LUOTTAMUSMIESKIN YMMÄRSI

Näyttää siltä, että ennen täysimittaista hyvinvointivaltiota kunnat saivat valtiolta enemmän rahaa ja kunnan (vain) kansakoulun käynyt luottamusmieskin ymmärsi lakipykälän (247/1957 78 §) tarkoittavan, että kunta maksaa kolmanneksen koulukuluista ja valtio loput.

Itse asiassa koulurakennuksien rakennuskuluista (ja perusparannuskuluista) jopa 90-95 prosenttia saatiin valtiolta (1957/247 74 §). Silloin ei myöskään rakennettu homekouluja, joten niiden käyttöikäkin oli pitempi kuin nykyään.

VALTIONOSUUDET, UUSKIELTÄ

Köyhät ovat aina keskuudessamme

Lainsäädännössä puhuttiin ennen selkosuomella "kustannusten korvaamisesta" ja kustannukset olivat "todellisia", eivät laskennallisia eikä perushinnasta matemaattisilla operaatioilla muodostettuja. Kansakoululaissa puhutaan selkeästi köyhistä ja mahdollisesti syrjäisistä kunnista eikä logaritmien arvoista.

Valtionosuusuudistukset ovat tähdänneet valtion mukaan siihen, että kunnat saavat vapaasti päättää valtionosuuksiensa käytöstä ja että ohjausta ja rahojen käytön valvontaa olisi vähemmän. Siinä matkalla unohtui, että laskentaa tehtiin joskus vain yhdellä lailla ja murtoluvulla.

TARKKA VALVONTA: OPETUSVÄLINEEN TARKKUUDELLA

Toisaalta, jos valtio antoi opetukseen ennen enemmän rahaa, se myös valvoi tarkemmin rahankäyttöä. Vuodelta 1955 on korkeimman hallinto-oikeuden päätös (KHO II 151), jossa katsottiin, että kaitafilmikone ei kuulu kansakoulun opetusvälineisiin ja siihen ei anneta valtionapua. Toisaalta tarkka valvonta yhdenmukaisti käytäntöjä ja nykypäivään tuotuna voisi ajatella, että olisi hyvä, jos tietotekniikan laitetaso määrättäisiin kaikkialla samantasoiseksi tai ainakin minimitaso.

Rafael Hellsten: Perusopetuksen kustannukset eri kunnissa (Kuntalehti 11/2006) tilastollinen ja laskennallinen selvitys


05.02.2015

[Alkuun ] [oikeusjutut] [matkakertomukset] [verojutut] [Taxation in Finland]